lauantai 2. maaliskuuta 2019

Tositarina: kirvesmurhaaja

Meidän esivanhempamme ovat eläneet ja kokeneet hurjia asioita sotien aikaan ja muuten vaikeina aikoina. On ihmeellistä, kuinka vähän heidän kokemuksistaan tiedämme. Ei tarvitse mennä sataakaan vuotta taaksepäin, kun monet asiat jo hautautuvat historian hämärään. Tässä yksi tositarina sotien väliseltä ajalta.

Tositarina: kirvesmurhaaja
80 -luvulla, ollessani lapsi, mummola oli punertavan keltainen, melkein oranssi puutalo, jonka pappa oli itse rakentanut ennen sotia. Nykyään talo on jo purettu, tontti myyty ja tilalle on noussut iso kivitalo. Muistan, kuinka pihassa kasvoi vanhoja känkkyräisiä ja pitkäoksaisia omenapuita, räystäiden päissä oli tynnyrit keräämässä sadevettä ja oven pielessä oli kesäisin kermalautanen pihassa asuvaa siiliä varten.

Klapien kalahtelu ja rasahtelu kuului yleensä kellarista pihalle, kun pappa halkoi puita pienemmiksi. Pappa vietti suurimman osan ajastaan hämärässä ja pölyisessä kellarissa halkojaan hakkaamassa. Pappa oli hiljainen mies, ei juuri puhua pukahtanut. Siellä se viihtyi omissa ajatuksissaan puupinojensa kanssa. Mitä lie miehen päässä liikkunut. (Pappani tarinan voit muuten lukea täältä.)

Kun etuovesta meni sisään, vastassa oli kylmä tuulikaappi, jonka lattialaudat narahtelivat, kun sinne astui. Se tuntui kesähelteilläkin pysyvän miellyttävän viileänä, mutta talvella siellä oli sietämättömän kylmä. Kesäisin tuulikaappi oli täynnä mummon kasvattamia kukkia ja köynnöksiä ja niiden tuoksua.

Tuulikaapista astuttiin kylmään eteiseen. Oikealla oli vanhanaikainen vesivessa - vesisäiliö oli katossa ja pönttö huuhdeltiin vetämällä säiliöstä roikkuvasta ketjusta, jonka päässä oli metallinen punnus. Myös vessassa oli aina kylmä. Eteisestä pääsi keittiöön, jonka puuhellassa mummo paistoi lihapiirakoita, mustikkapiirakoita ja muita herkkuja.

Olohuoneen kirjahyllystä löytyi aina jotain luettavaa. Valittuja paloja ja Vuosisatamme kronikka -kirjaa siellä yleensä selailin.

Talossa oli yksi jännittävä paikka, jonka tarinan kuulin vasta aikuisena. Paikassa oli kuitenkin helppo aistia jotain erityistä jo lapsena. Ensinnäkään sinne ei yleensä saanut mennä. Pääsin käymään siellä vain yhden, tai kaksi kertaa koko lapsuuteni aikana. Tämä salaperäinen paikka oli yläkerta. Yläkertaan noustiin kapeita ja jyrkkiä portaita pitkin, jotka narisivat jalan alla. Portaiden alapäässä oli harmaaksi maalattu ovi, jossa oli vanhanaikainen lukko ja avain.

Portaiden yläpäästä oli pieni huone. Huone muistutti työhuonetta. Siellä oli vanhanaikainen poljettava Singer -ompelukone ja papan rakentamia himmeleitä katossa, sekä vanhoja mattoja ja muuta tavaraa. Ikkunoissa oli vanhat lasit, jotka olivat jo valuneet ja menettäneet muotoaan, niin että omenapuut näyttivät tavallistakin vääristyneemmiltä niiden läpi katsottuna. Huoneen perällä oli pieni ovi, jonka takaa löytyi pieni makuuhuone, jossa oli parisänky. Paikka kiehtoi pienen pojan mielikuvitusta aivan erityisellä tavalla. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, mikä paikassa kiehtoi. Aika tuntui pysähtyneen siellä. Kaikki esineet olivat vanhoja ja sen näköisiä, kuin ne olisivat olleet aloillaan vuosikymmeniä. Huone näytti siltä, että asukkaat olisivat asuneet siellä vielä eilen, mutten sitten hävinneet yht'äkkiä. Kaikki oli jäänyt niille sijoilleen ja esineet hiljalleen pölyttyneet ja haalistuneet ajan saatossa.

Vasta kymmenisen vuotta myöhemmin kuulin, että näin todellakin oli käynyt. Isoätini veli oli asunut siellä vastavihityn vaimonsa ja pienen, vastasyntyneen vauvan kanssa. Vauva oli itkenyt paljon. Yöt ja päivät se vain itki. Sitten, aivan äkisti, itku oli loppunut. Taloon laskeutui täydellinen hiljaisuus. Mummo oli aavistanut pahaa ja kiiruhtanut yläkertaan katsomaan, mitä oli tapahtunut. Siellä häntä kohtasi järkyttävä näky. Nuori äiti oli lyönyt vauvaansa kirveellä päähän. Vauva oli kuollut. Nainen joutui mielisairaalaan lopuksi ikäänsä ja hänen miehensä, mummini veli, oli repinyt isoja hiustukkoja päästään irti. En tiedä miten miesparalle sittemmin kävi.

Eipä se perheidylli niin auvoista ole ollut ennen tätä meidän nykyaikaista uusioperhekultturiammekaan.


Avaa ilmainen osaketili Nordnetiin

  • Tilin avaaminen ei maksa mitään.
  • Osakkeiden säilyttäminen ei maksa mitään.
  • Superrahastoihin sijoittaminen ei maksa mitään.
Lue lisää

6 kommenttia:

  1. Kiitos. Hieno kirjoitus.

    VastaaPoista
  2. Huh! Onneksi meillä on nykyään apua saatavilla ja seurantaa. Ennen ei ollut kaikki paremmin. Ja kuten jossain joku lääkäri rokotteita perusteli; ne jotka eivät ottaneet rokotetta tai muuten vain kuolivat esim. tuhkarokkoon, niiden jälkeläiset eivät ole täällä kertomassa tarinaa. Paljon meni turhaan pieleen kun Suomi oli vasta kehitysmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etenkään noihin henkisiin ongelmiin ei paljon ollut apua saatavilla. Eikä hoitoa varmaan kovin helposti niihin haettukaan, kun hullujenhuoneelle passitettiin varsinkin naisia aika hatarin perustein.

      Poista
  3. Niin äidin veli vai mummin veli? Menin tuossa tekstin aikana sekaisin näissä kun molemmat mainittiin... mutta karmiva tarina joka tapauksessa!

    VastaaPoista